Politiikan ja journalismin suhde on tärkeässä osassa kahdessa tv-sarjassa, joita olen innolla seurannut. Tanskalainen Vallan linnake pyörii television uutistoimituksen ja Maltilliset-puolueen johdon ympärillä. Yhdysvaltalainen House of Cards puolestaan kertoo Valkoisen talon, kongressiedustajan ja verkkotoimittajan suhteesta.

Peli on kovaa molemmissa mutta kovuudessa on sama ero kuin eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa jalkapallossa. Vallan linnakkeen toimittajat korostavat riippumattomuutta ja ammattietiikkaa ja rikkovat niitä vain vahingossa. Moraalittoman pelurin rooli on varattu pääministerin lehdistöavustajalle, jonka inhimillisiä ja vilpittömiä puolia muistetaan aika ajoin korostaa. House of Cardsin toimittaja kantaa huolta vain siitä, ettei tuottelias yhteistyösuhde poliitikon kanssa paljastu tai pääty.

Sarjat ovat inspiroivia, sitä ei voi kieltää. Tanskalaissarjassa mennään leppoisalla temmolla ja kärsitään tavallisten ihmisten ihmissuhde- ja terveysongelmista. Toimituksessa pinnalla ovat tutut aiheet: väännöt asiallisista ja viihteellisistä aiheista, kriittisyydestä ja tasapuolisuudesta. Jonkin verran vieraalta vaikuttaa tanskalainen seksismi ja keltaisen lehdistön häikäilemättömyys, mutta ehkä se on vain tv-sarjaa ja käsikirjoituksen karrikointia.

Amerikka taas on niin kaukana, että House of Cardsin kieroilun ja pelaamisen ottaa vastaan totena, mutta yhtä kaikki sarjan politiikka, journalismi ja niiden kanssakäyminen on inspiroivaa katsottavaa. Sarjassa kilpaillaan uutisvoitoista, kalastellaan vuotoja ja halutaan olla ensimmäisenä kertomassa, mitä poliitikot haluavat tai juuri eivät halua kerrottavan. Nopeutta, päättäväisyyttä ja pelisilmää saa olla mediatoimijoilla maasta ja kulttuurista riippumatta.

Kunnallispoliitikkona olen pohtinut suhdettani mediaan uudestaan. Mielipiteeni lehdistön tehtävästä ei ole muuttunut vaan huomaan suhtautuvani siihen eri tavalla kuin keskivertokollega valtuustossa. Minusta on turha surkutella, jos paikallislehti ”vuotaa” jonkin päätöksen puolivalmiina lukijoilleen tai päästää kerta toisensa jälkeen ”väärät” ihmiset ääneen. Mediaan ei tarvitse suhtautua ystävänä tai vihollisena vaan pikemminkin olosuhteena – ja olosuhteisiinhan voi aina vähän vaikuttaa.

Hyvää uudistuksessa on

• lämpimät värit ja uudistuneet bannerikuvat
• selkeämpi päävalikko ja muut etusivun valikot/osiot sekä
• pikalinkit otsikkokuvan vieressä.

Huonoa sivuilla on yhä

• epäloogisuudet ja huonosti löydettävä tieto (esim. liikenneasiat Kaupunki ja hallinto -sivustolla sekä ympäristöasiat asumis- ja rakentamissivuilla)
• valikkojen suorat linkit ulkopuolisille sivuille (esim. Museot ja Terveyspalvelut)
• runsas liitetiedostojen käyttö sekä
• etusivun täysin irralliseksi jäävä “Terästä Kultaa Energiaa” -slogan.

Teräksestä, kullasta ja energiasta voisi saadakin kirjoitettua kaupungin tarinan. Nyt sitä ei ole edes yritetty. Antiikkista WordArtia muistuttava (Juholle kiitos hoksautuksesta) sanakolmikko näyttää nykyisellään erityisen pöljältä. Vieressä kilpailee myös Ensin oli meri… -slogan Raahen tunnetuimman eläimen, merihevosen, seurassa.

Lyhyesti sanottuna Raahen sivut paranivat hiukan, mutta pienellä lisäyrittämisellä paranisi enemmänkin. Kuvat kertovat Raahen tarinaa, mutta teksti pitäisi saada samalle tasolle.

Teemme nettilähetyksiä helpoimmalla mahdollisella tavalla eli Bambuserin kautta kännykällä tai läppärillä. Ennen lähetyksen alkua täytyy varmistaa, että 1) verkkoyhteyttä riittää, 2) sähköä on saatavilla ja 3) kuvakulmat on mietitty valmiiksi. Varusteiksi tarvitaan 4) kuvauslaitteen lisäksi sen 5) laturi, varmuuden vuoksi 6) jatkojohto sekä itse tehty 7) kuvausteline, joka esiteltiin jo striimaus.fi:ssä. (Ostoslistalla on kyllä jalallinen teline, jonka korkeutta voi säätää.)

Kännykällä kuvatessa ja varsinkin puhelimen 3g-yhteyden varassa toimiessa on hyvä muistaa 8) blokata saapuvat puhelut ja viestit, jotta ne eivät häiritse nettiyhteyttä tai laitteen toimintaa.

Lähetyksen aikana seuraan yleensä äänen- ja kuvanlaatua läppäriltä. Usein myös joku työkaveri tsekkaa lähetyksen toimivuuden ja ilmoittaa, jos ei kuulu tai näy. Lähetyksen häiriöistä kommunikoidaan Bambuser-lähetyksen kommenttiraidalla. Samassa paikassa on hyvä ilmoittaa myös, mistä mahdolliset esitysmateriaalit voi myöhemmin ladata.

Lähetys jaetaan yleensä Vasemmistonuorten Facebook-sivulle ja muistaessa myös Twitter-syötteeseen. Lähetyksen jälkeen saatetaan julkaista tapahtumatiedote, jossa referoidaan keskustelun kärkiä ja linkataan Bambuser-tallenteeseen.

Aivan joka tilaisuutta ei striimailla, mutta sen verran vakiintunutta toiminta on, että meiltä tiedustellaan kuvaajaa jo muidenkin tilaisuuksiin. Valtakunnallisessa järjestössä on myös tärkeää, että tapahtumat ovat edes netin kautta kaikkien jäsenten seurattavissa. Kun yksisuuntainen pohja on luotu, jatkossa voidaan kehitellä vielä parempia tapoja osallistua ohjelmaan etänä.

En ole tehnyt syvempää kartoitusta tapahtumien kulusta, mutta minulle kaikki näyttäytyi näin: Lauantaina törmäsin Facebookissa oheiseen kuvaa, jota jaoin sitten itsekin eteenpäin. Pikkuhiljaa viestivirtaan alkoi ilmestyä enemmän ja enemmän Paavo ei ole täälläkään -tyyppisiä päivityksiä ja muuta aiheeseen liittyvää hassuttelua. Uusia kuviakin värkkäiltiin. Paavo ei ollut Normandian maihinnousussa eikä viimeisellä ehtoollisella.

Mietin, missä vaiheessa juttu ylittää alimmat uutiskynnykset, ja tiesin sen tapahtuneen, kun Paavo ei ollut täälläkään -sivu perustettiin. Huomasin sivun, kun sillä oli 8 tykkääjää – nyt luku on viisinumeroinen. Samoihin aikoihin yhä useampi päivitteli vitsin jo vanhentuneen.

Sunnuntaina uuden kierroksen aloitti MTV3:n uutinen, joka virheineen kaikkineen on oma lukunsa koko kirjassa. Luvun opetuksena voi pitää vaikka sitä, että ymmärtämällä vitsin väärin ja muuttelemalla uutista aika ajoin oikeampaan suuntaan saa paljon klikkauksia, joita esitellä mainostajille.

Keskisuomalainen teki myöhemmin sunnuntaina jutun, johon haastateltiin vitsisivun perustajaa. Tässä yhteydessä mainittiin ensimmäisen kerran työnantajanikin. Paavo Arhinmäki itse kuittasi pöhinän illalla omalla päivityksellään: ”Missä mä oon?”

Eilen ja tänään vitsiä on lämmitetty blogailemalla lisää median ironiantajusta ja verkkotoimitusten toimintatavoista. Oma versionsa on saanut myös looking at things -meemi.

Kaikenlaista on yritetty viraali-ilmiöiden synnyttämiseksi ja ihmisten osallistamiseksi Vasemmistonuortenkin kampanjoihin. Enemmän ja vähemmän ovat onnistuneet, yleensä vähemmän. Vahingossa onnistuu parhaiten.

Kuva MTV3:n nettiuutisesta.

Jalkapallofaneja suututtaneet asiat tapahtuivat tosin jo viime vuonna, mutta jääkiekkoliitto nauttii parhaillaan kansanepäsuosiota MM-kisojen ”lippugaten” vuoksi. Nuorisojärjestöjen kohut puolestaan alkoivat, kun kulttuuriministerin valtionapupäätös herätti kritiikkiä sekä avustussummien että mahdollisen ”omien suosimisen” vuoksi. Viimeisin kohu on toissapäiväinen uutinen valtionapuunkin vaikuttavien jäsenmäärien kaunistelusta – jos noin kaunista sanaa voi käyttää jäsenmäärän valehtelusta jopa tuhansilla.

En oikeastaan usko, että mikään näistä tapauksista on jotenkin pelastettavissa kriisiviestinnällä. Yksikään mainituista organisaatioista ei ole sellainen brändi, josta ihmiset ovat varsinaisesti kiinnostuneita. Julkisuuden kannalta ratkaisevia ovat taustalla vaikuttavat brändit: jalkapallo, jääkiekko ja politiikka.

Jalkapallo ja jääkiekko tuskin ovat suosiotaan menettäneet vaikka joku olisikin päättänyt boikotoida joitain otteluja tai kisoja lajiliittojen toiminnan takia. Liittojen ja niiden rahalähteiden mainetta voi parantaa helposti, sillä suomalaiset haluavat joka tapauksessa seurata rakastamiaan lajeja. Anteeksipyyntö ja toimintatapojen muuttaminen riittävät jo pahimpien imagotappioiden pelastamiseen, kun siinä varsinaisessa brändissä ei pelastettavaa ole.

Toisin on nuorisojärjestöjen laita. Politiikan brändi on vahva mutta huono. Vero- tai veikkausvarojen väärinkäyttö ja kaikenlainen suhmurointi vain vahvistavat olemassaolevia mielikuvia poliittisista järjestöistä. Nuorisopoliitikoille on kehitetty oma termikin – broileri – jota voivat käyttää vastaansanomattomasti monet sellaisetkin, jotka eivät sanan merkitystä tai tilanteeseen sopivuutta tajua.

Järjestöt, joihin kohut ovat eniten kohdistuneet, ovatkin vaikuttaneet seuraavan niitä lähinnä sivusta. Vastataan, kun kysytään, mutta omaa viestintää ei tuhlata ikiaikaisten mielikuvien muuttamiseen etenkään silloin, kun tilanne on päällä. Politiikan brändin muuttaminen on muiden tilanteiden tehtävä.

Kirjoittaja on työskennellyt toukokuun alusta lähtien Vasemmistonuoret ry:n tiedottajana ja ollut syksystä alkaen Vasemmisto-opiskelijat ry:n hallituksen jäsen. Jääkiekon MM-kisoissa hän on katsonut vähän aikaa Youtube’in kautta yhtä ottelua mutta ei muista siinä pelanneita joukkueita.

Ennen Aitoa Oamkissa tehtiin yhteisölehteä, joka oli suunnattu talon ulko- ja sisäpuolelle. Nyt sisäistä viestintää tehdään sähköisesti ja sidosryhmille toimitetaan muutaman kerran vuodessa Aito.

Ensivaikutelma on kaksijakoinen. Epäaidolta vaikuttava nimi nostaa yhä karvat pystyyn. Toisaalta A4-kokoa pienemmäksi leikattu ulkomuoto lupaa kehitystä aidosti tapahtuneen.

Muutaman vuoden talon viestintää seuranneena hieman petyin lehteen. Osa jutuista tuntui kauan aikaa sitten luetuilta – korvatulehdusmittarista puhuttiin kai jo kaksi vuotta sitten. Tylsä korkeakoulujulkaisu on tietysti aidosti oma itsensä. Takakannen Arkea aidoimmillaan -palsta vaikuttaa sopivalta määrältä omaperäisyyttä, enempi voisi näyttää päälleliimatulta.

Eniten kehitettävää on tekstin taitossa ja otsikoinnissa. Virkamiesmäisyysaste on toki pienempää kuin monilla muilla korkeakouluilla, mutta ketäänärsyttämättömyys on usein mitäänsanomattomuutta. Tekstimassojen häiritsevä tasapaksuisuus vähenisi, jos Aito ottaisi käyttöön nimilihavoinnin ja merkkaisi väliotsikot näkyvämmin kuin vain suuraakkosilla.

Osakolainen on lähellä sydäntäni, sillä olen toiminut itse sen päätoimittajana muutama vuosi sitten. Silloin lehdellä oli erilainen rooli riippumattomana opiskelijalehtenä, joten vertailu nykyiseen järjestö-/tiedotuslehteen ei liene kovin hedelmällistä.

Uusi päätoimittaja on selvästi saanut lehden kokonaisuuden nopeasti haltuun. Jutut on tehty yksinkertaisesti mutta hyvin valituilla näkökulmilla. Tekijöinä ovat pääasiassa opiskelijakunnan hallitusaktiivit, joista päätoimittaja on puristanut parhaimman irti.

Juttuvalinnoissa on pari ohilyöntiä, jotka selittynevät sidosryhmämielistelyllä. Pääjutun tekeminen opiskelijakunnan puheenjohtajasta on kyllä aika nolo valinta. (On siellä yhdessä jutussa haastateltu minuakin, kuvan kanssa oikein.) Pahin moka on kansi, josta päätoimittaja blogissaan itse iloitsee. Koko toimittajankokemuksellani, sitäkin suuremmalla journalistisella näkemykselläni ja radikaalina pitämälläni perusluonteella totean, että leikkisä suihinotto on kehno vitsi varsinkin opiskelijalehden kannessa, jossa se ei oikeasti edes riko normeja.

Juttu per sivu fiksusti taitettuna ja mukavasti otsikoituna näyttää hyvältä. Isot kuvat ja muut elementit tekevät uudesta Osakolaisesta helposti luettavan. Lehti ajaa varmasti asiansa, jos sen jakelu onnistuu yhtä hyvin kuin toimitustyö. Täytyy vain toivoa, että Oamkissa löytyy muita kanavia sitten niiden kriittisten juttujen tekemiseen.

Viime viikkojen vaietuin uutinen kertoo rukkasista, jotka kolmesataa suomalaista valokuvaajaa antoivat suurelle kustannusyhtiölle. Kuvaajat eivät suostu allekirjoittamaan sopimusta, joka rajaisi heidän oikeutensa omiin kuviinsa olemattomiin.

Listalla on otos suomalaisten lehtikuvaajien eliitistä. Muun muassa Fotofinlandian tuorein voittaja Maija Tammi on allekirjoittanut mieluummin kieltäytymisjulistuksen kuin sopimuksen.

Kun irtisanomiset pienentävät toimituksia, freelancereiden työn merkitys kasvaa. Jokin mättää oikeasti, kun he vastarintaan asettumalla ovat valmiita riskeeraamaan oman ja perheensä toimeentulon.

Lyhyesti sanottuna kustannusyhtiö haluaa kuviin kaikki oikeudet ja jättää kuvaajalle vain vastuun niiden käytöstä. Kuvaaja ei voisi koostaa teoksistaan sen enempää maksullista näyttelyä kuin valokuvausopastakaan. Hän vastaisi kuitenkin seurauksista, kun kustannusyhtiö myisi tavalliseen lehtiuutiseen otetun kuvan jogurttipurkin kylkeen tai aikuisviihdeyrityksen mainokseen.

Sopimustarjous ei ole alalla poikkeus vaan uusi sääntö. Valokuvaaja Kari Kuukka huomauttaa Journalisti-lehden kolumnissaan, ettei kyse ole lamasta, josta palataan myöhemmin päiväjärjestykseen ja kohtuullisiin sopimuksiin.

Yt-neuvottelut ja laskevat levikit eivät estä mediataloja tekemästä huomattavia voittoja. Tämä on rakennemuutos, joka ajaa kynytyssopimuksia vakiintuneeksi tavaksi, Kuukka uskoo.

Tekijänoikeuksia on helppo polkea vaikka ei lehtikustantaja olisikaan. Juuri nyt netin uusin kiinnostuksen kohde on palvelu, johon voi ”pinnata” eli kerätä kuvia mistä tahansa internetsivuilta. Otin itsekin Pinterestin käyttöön jakaakseni ja kommentoidakseni mielenkiintoisia lehtikuvia, joihin satun törmäämään.

Kuten usein käy, vilpitön innostus ei takaa toiminnan kestävyyttä lain kirjainten edessä. Pinterestin käyttöehdoissa kyllä muistutetaan, että käyttäjä on itse vastuussa palveluun lataamiensa kuvien käyttöoikeuksista. Paradoksaalista kyllä, koko homman suosio perustuu siihen, ettei käyttäjillä näitä oikeuksia ole.

Tavallinen kuluttaja voi arvostaa ammattilaisen osaamista tukemalla reilua mediaa, joka maksaa tekijänoikeuksista kohtuulliset korvaukset. Helpompaa tämä olisi, jos tiedotusvälineille myönnettäisiin reilun journalismin merkkejä samalla tavoin kuin jaetaan esimerkiksi luomu-sertifikaatteja.

Sitä odotellessa vastarintaan liittyminen vaatii suurempia uhrauksia. Kuinka moni on valmis lopettamaan Aku Ankan tilauksen vastalauseena kustantajan riistolinjalle?

Stock.xchng / José Pinheiro

Koko yritystoiminnan ajan olen heittelehtinyt yksityiskohtaisen ja yksinkertaisen välillä. Tekstitoimiston liikeidea, palvelut ja niiden esiintuominen ovat kirkastuneet mielessä välillä ytimekkäinä kiteytyksinä, välillä rönsyilevinä tarinoina.

Nyt ollaan taas yksinkertaisen äärellä. Olen työskennellyt vuoden alusta taas päätoimisesti kotitoimistossa ja pähkäillyt, mistä tässä on pohjimmiltaan kysymys. Kun elämässä on perheen, opiskelun ja järjestöjen myötä paljon muutakin kuin työ, kaikenlainen järjestely ja karsiminen tuntuu jatkuvasti tarpeelliselta.

Laitoin verkkosivuja hieman uusiksi. Yksinkertaisuutta tavoitellen karsin turhia alasivuja ja vähenin tekstiä. Samalla kirkastin (itsellenikin) tekeväni journalismia, tekstisuunnittelua ja verkkoviestintää. Vuoden alkuun onkin tullut uusi isohko tekstiasiakas ja yksi kiinnostava koulutuskeikka on tiedossa loppukuusta. Toimittajan, tiedottajan ja sossumedia-aktiivin roolit ovat juuri nyt kivasti tasapainossa.

Yksinkertaistamista olen tehnyt muuallakin. Työprosessi on helpottunut, kun olen ottanut helppokäyttöisiä muistivälineitä avuksi sekä kategorisoinut ja jaksottanut tehtäviä. Kotitoimistosta pois vieviä rutiineja pitäisi kyllä olla enemmän, sillä aamun aloittaminen vaikka palaverilla asiakkaan luona tekee päivästä aina tehokkaamman.

Olen myös karsinut verkkonäkyvyyttä. Määrällisesti tekstitoimiston kanavat eivät vähentyneet, mutta lopetin yrityksen Twitter-tilin ja otin käyttöön Google Plus -profiilin. Kaksi sosiaalisen median profiilia (Facebook ja Google+) on yhden hengen yritykselle aika paljon, mutta näiden kautta toimiminen on tässä tapauksessa selkeästi tarkoituksenmukaisempaa kuin Twitter tai jotkin muut kanavat. Henkilökohtainen profiili Twitterissä on kyllä yhtä paljon työminää kuin arkistakin.

Repäisty Pekka Haavisto Facts -sivulta Facebookista

Presidentinvaalista jäi toiveikas tunnelma. Vaikka toisen kierroksen ehdokkaat eivät omaa ääntäni ansainneetkaan, seurasin kampanjointia hyväksyvästi nyökytellen.

Kampanjoinnilla en tarkoita ehdokkaiden kampanjaorganisaatioiden toimintaa. Erityisen hyvilläni olin kaikesta pöhinästä, jota yksittäiset kannattajat loivat omilla tempauksillaan. Flash mobit, post-it-laputukset ja pelkkä ihqtuskin osoittavat, että sosiaalisen median kautta tavallisen kansalaisen on helppo työntää lusikkansa kiinnostavaan soppaan. (Esimerkit ovat Pekka Haaviston kampanjasta, jonka kannattajia suuri osa vääristyneestä verkostostani ovat/olivat.)

Toivoa sopii, että kunnallisvaalit ovat yhtä kiinnostavaa keittoa kuin suhteellisen merkityksetön kuninkaanvalinta.

Vaaliähky iski jossain vaiheessa minuunkin, ja monen agitointi ylitti ärsytyskynnyksen. Tiedä sitten, kuinka iso osa ähkystä ja “ylilyönneistä” oli todellisuudessa niistä kertovien uutisten aiheuttamaa harhaa. Pahimmat näkemäni ylilyönnit tehtiin lööppitoimituksissa.

Minulle nämä olivat jo toiset some-vaalit. Syyskuussa en tätä tajunnut, kun kyselin, joko presidentivaaleista tulisi sellaiset. Kuitenkin jo kevään eduskuntavaaleissa sain lähes kaikki tietoni ehdokkaista ja näiden mielipiteistä sosiaalisen median kautta. Sama jatkui presidenttikisassa.

Kevään vaaleissa eniten kannatustaan kasvattanut puolue ei saanut presidenttiehdokastaan kolmen kärkeen. Nyt presidentinvaalissa toiseksi jäänyt keräsi ennätyskannatuksen puolueensa aiempiin ehdokkaisiin verrattuna. Kannatuksen kanavointi kunnallisvaaleihin panee kampanjakoneiston sosiaalisen median taidot todelliseen testiin.

Sanja Gjenero / Stock.xchng

Paikallislehden sijaistamispätkän päättyminen vuodenvaihteessa tarkoitti myös loppua toimittajan ilmaiskappaleelle. En ole vielä tilannut lehteä uudestaan omaan laskuuni – enkä enää tiedä tilaanko.

Vaikka olen uutisfriikki ja pidän paikallislehdestä, en ole parin ensimmäisen aamun jälkeen lehteä kaivannutkaan. Olen sukeltanut nettiin heti aamukahvipöydässä ja selannut seuraamani nettilehdet eli Raahen Seudun, Kansan Uutiset ja Hesarin, joista kaksi ensimmäistä tulee syötteenlukijaan.

Muutama aamu sitten Raahen vanhan kaupungin läpi päiväkotia kohti polkiessani satuin huomaamaan eräässä talossa selailtavan pöydän ääressä tablettia eli taulutietokonetta. Ajatus iPadin tahi Samsungin vastaavan vehkeen hankkimisesta ei ole jättänyt sen jälkeen rauhaan. Mediaseuranta kahvipöydässä on ensimmäinen asia, jota sillä kuvittelisin tekeväni.

Kansan Uutisten Viikkolehti tuli tällä viikolla postilaatikkoonkin ilmeisesti vaaliliitteen vuoksi. Olen pohtinut lehden tilaamista lähinnä kannatuksen vuoksi, mutta ilmaisnumero pyyhki aikomuksen pois. Olin lukenut kaikki kiinnostavat jutut – ja muutaman muunkin – jo netistä ja jakanut niistä tärkeimmät samantien eteenpäin. Paperilehti ei vain vastannut enää mihinkään tarpeeseeni.

Aiemmin olen miettinyt tosissani asiakaslehtien merkitystä. Yrittäjänä, kuluttajana ja erilaisten järjestöjen jäsenenä kotiini tulee jatkuvasti asiakaslehtiä. Itsekin olen sellaisiin kirjoittanut, joten konsepti sinällään kiinnostaa minua aika kovasti.

Olen huomannut, että avaan vain ne lehdet, joihin minulla on aatteellinen tai arvopohjainen sidos. Tämä tarkoittaa siis järjestöjen jäsenlehtiä. Tärkeäksi kokemani asia on saanut minut vapaaehtoisesti liittymään järjestön jäseneksi, ja tuon saman asian vuoksi luen mielelläni heidän lehtensäkin.

Sitä vastoin pankkien, eläkevakuuttajien, kauppaketjujen ja apteekkien lehdet menevät selaamatta roskiin. Näiden tahojen tuottaman tiedon tarve on niin hetkellistä, että osaan kyllä ottaa yhteyttä, kun asiaa on. Vaikka näidenkin asiakas olen vapaaehtoisesti, suhteemme on puhtaasti kaupallinen tai muuten rahaan liittyvä.